Kaksplus.fi

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Raskaudesta palautumisen paineet

Synnytyksestä kuukausi aikaa ja vieläkin raskauskiloja jäljellä? Synnytyksestä kaksi kuukautta aikaa ja vieläkin löysää nahkaa vatsalla? Netti pursuaa päivityksiä, joissa julkisuudenhenkilöt ovat suurinpiirtein synnytyssairaalasta lähteneet "entisen kroppansa" kanssa kotiin. Vähintäänkin puolen vuoden jälkeen synnytyksestä kehon kuuluisi näyttää siltä, ettei se ikinä olisi raskautta läpi käynytkään. Ja pahinta on, jos raskaus on tuonut arpia. Niitä saa muut ihmiset kauhistella, yökötellä ja ihmetellä, miten kehtaat omaa, runneltua kehoasi kantaa. Onko asia ihan oikeasti näin?
Myönnän, että raskausaikana kehon muutokset olivat minulle kova pala. Tiesin hyvin, että vatsan kuuluu kasvaa ja ylimääräistä saattaa tulla muuallekin kropassa. Rakastin vatsaani, mutta muiden huomiot asiasta silloisessa tilassa tuntuivat pahalta. Säästyin raskausarvilta, kunnes noin kuukausi ennen laskettua aikaa alavatsani repesi. Parhaiten huomasin asian vasta synnytyksen jälkeen kun kireä pallomasu muuttui löysäksi jäämäksi. Vatsaani koristivat repivän punaiset, syvät arvet. Kerrytin 13 kiloa yhdeksässä kuukaudessa. Kuinka voisin pudottaa 13 kiloa kuukaudessa, jos niiden kertymiseen kului aikaa yhdeksän kuukautta? Kuinka minulla voisi olla täysin kiinteä vatsa kaksi kuukautta synnytyksen jälkeen, kun se on venynyt yhdeksän kuukautta? Täytyy huomioida myös se, ettei raskasta liikuntaa edes suositella ennen jälkitarkistusta, joka on noin viiden-kuuden viikon kuluttua synnytyksestä (jos oikein muistan).
Minulle ei onneksi kukaan ole sanonut mitään negatiivista palautumisestani. Kukaan ei ole hämmästellyt, että vatsallani ei näy tiukkaa kutosta tai, että viikon kuluttua synnytyksestä käytin edelleen äitiysfarkkuja. Kyllä, sillä entiset farkut eivät mahtuneet jalkaan. Minulla putosi todella nopeasti raskauskilot, mutta luulen imetyksen vaikuttaneen siihen. Noin puolenvuoden kuluttua synnytyksestä minulla oli pudonnut 18kiloa, eli viisi kiloa enemmän kuin mitä painoin ennen raskautta. Koen päässeeni palautumisen suhteen helpolla. En ole tehnyt töitä painonpudotuksen eteen, vaan se on tippunut itsestään. Harmittelen edelleen löysähköä vatsaani, mutta en ole myöskään tehnyt töitä sen kiinteyttämisen eteen. Voisin, mutta en ole jaksanut. Arvet ovat haalistuneet vaaleiksi, mutta ne näkyvät edelleen. Tottakai se harmittaa, en edes yritä väittää muuta. Monet sanovat, että ovat ylpeitä arvistaan, sillä ne ovat merkki elämästä ja kovasta työstä, jonka naisen keho käy läpi ja se on ihan totta. Pinnallista ehkä, mutta jos saisin valita raskauden läpi käyneen kehon arvilla vai ilman, valitsisin jälkimmäisen. Monet kerrat olen miettinyt kuinka kovan työn naisen keho todellisuudessa käy läpi. Kuinka vahva ja voimakas nainen on. Kuinka äärirajoilleen naisen kroppa vedetään ja venytetään. Se on asia, jota on vaikea käsittää. Ihmeellinen ja arvostettava asia.
Jokainen palautuu omaan tahtiinsa. Palautuminen riippuu omasta kehosta, ymmärtääkseni myös raskauksien määrästä, ihmisen iästä ja mitä itse tekee asian eteen. On ajattelematonta antaa palautumiselle jokin aikaraja. Kuten aiemmin sanoin, itse en ole tehnyt oman vatsan kiinteytymisen eteen mitään, rehellisesti. Pienen vauvan kanssa ei ensimmäisenä ole mielessä liikunta ja vatsarutistukset. Terveelliset elämäntavat on toki hyvä pitää ja käydä kävelyillä, jos se tuntuu itsestä hyvältä. Mutta kukaan ulkopuolinen ei voi vaatia näyttämään samalta kuin ennen raskautta heti synnytyksen jälkeen, eikä kuukausiakaan sen jälkeen. Ulkopuolisten paineet ovat suuri vaikute äidin hyvinvointiin. Väsymys, uuden arjen opettelu ja sekalainen päivärytmi ovat tarpeeksi suuri haaste. Tuntuu, että raskauden jälkeen täytyy myös opetella löytämään itsensä uudelleen, ainakin itselleni kävi niin. Yhdeksän kuukauden ajan keskityin valmistautumaan tulevaan, hankkimaan vauvalle tarvikkeita ja vaatteita sekä antamaan vauvalle turvallisen kasvualustan vatsani sisällä. Vaikka pidin itsestäni huolta, niin henkisesti jouduin etsimään itseni uudelleen kun yhtäkkiä olinkin vain yksin kehossani. Ensimmäisenä halusin palautua henkisesti kaikesta siitä, mitä yhdeksän kuukauden ajan olin käynyt läpi. En koe, että raskaus pilasi kehoni, en missään nimessä. Se muovasi sitä ja jätti jälkiä, mutta pystyn itse omalla työpanoksellani muovaamaan kehoani takaisin - ja toivottavasti parempaankin kuntoon, mitä se oli ennen raskautta. Ajallaan.
Älkää kuunnelko muiden kommentteja siitä, kuinka nopeasti raskaudesta kuuluisi palautua. Sellaista aikaa ei ole. Älkää ottako paineita tai stressatko. Vauva-aika on todella lyhyt. Siitä haluaa muistaa muutakin kuin oman ahdistuksen hyllyvästä alavatsasta tai muutamasta jämähtäneestä raskauskilosta.
Kuinka olette suhtautuneet raskaudesta palautumiseen? Oletteko tehneet paljon töitä sen eteen vai antanut asioiden mennä omalla painollaan? Mitä ajatuksia aihe teissä herättää?

torstai 25. elokuuta 2016

Siskon syntymäpäiväjuhlat

Kun on monta ihmistä perheessä, ei aikataulut aina osu yhteen. Siskollani oli syntymäpäivät jo heinäkuun puolessa välissä, mutta saimme kaikille sopivan juhlimispäivän vasta eiliselle. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan - eikös se niin ole?

Kokoonnuttiin koko poppoo äitini luo kahvittelemaan, herkuttelemaan ja juhlimaan meidän sisaruskatraan esikoista. Siskoni saa meistä kaikista eniten osakseen kuittailua syntymäpäivinä, sillä onhan hän meistä vanhin. Rakkaudella tottakai, mutta ei se sisarusten välinen kiusoittelu teini-ikään lopu, ainakaan meidän kohdallamme. Mites muilla?
Siskon ainoa toive oli juustokakku synttäreille ja sen hän tottakai sai! Kyllä hän syntymäpäivälahjankin sai :)
Kaunis ilma suosi meitä ja vietimme syöminkien jälkeen aikaa ulkona. Veera pyöri pitkin pihaa kävelykärryn kanssa ja jokainen vuorollaan juoksi hänen perässään. Otimme paljon valokuvia, naurettiin ja pelleiltiin. Eli aivan perinteinen (=mahtava) ilta kun koko porukka on kasassa! Tunnit vierähtivät nopeasti ja kello lähestyi jo kahdeksaa illalla kun lähdimme kotia kohti.

Minulle perheen kanssa vietetty aika on tärkeää ja arvokasta! Se on parasta. Siskokin taisi nauttia juhlistaan ja meidän junnujen seurasta, vai mitä Jossu?<3

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Luottamuspula

Enemmän ja vähemmän olemme pohtineen Veeran päiväkoti asioita ja sitä, milloin hoidon aloitus olisi ajankohtaista. Olemme puntaroineen päiväkodin ja perhepäivähoitajan välillä, miettineet ja järkeilleet asioita. Suurin vaikuttava tekijä aloitukselle on kuitenkin minun työllistymiseni. Kun menen töihin on hoitopaikka oltava.
Minulla on ikävä työntekoa ja kaipaan "aikuisen elämää" juurikin tuossa muodossa. Ei sillä, etteikö äitiys sitä olisi, mutta ymmärrätte varmaan. Sitä, että pääsen toteuttamaan itseäni ja saan lisää arvokasta työkokemusta. Pääsen hetkeksi omien asioideni pariin ja tekemään täysin muita asioita kuin kotitöitä. Unelmatilanteeni olisi etätyön mahdollisuus, jolloin pystyisin olemaan sekä kotiäiti, että työntekijä. Viikonlopputyöt sekä satunnaiset iltamenot eivät haittaisi myöskään.

Tällä pakonomaiselle kotiäiti/työntekijä -yhdistelmälle on kuitenkin syy, jota en ole aiemmin sanonut suoraan. Syy, miksi olen ehkä tahattoman tahallisesti venyttänyt sitä hoitopaikan hakemista. Minä pelkään. Monet vanhemmat varmasti jännittävät, surevat ja pähkäilevät kuinka päivähoidossa pärjätään ja meneekö kaikki hyvin. Kuinka lapsi käyttäytyy, ikävöikö hän kovasti tai sattuuko haavereita. Niin mietin minäkin. Mutta eniten minua pelottaa antaa vastuu lapsestani toiselle ihmiselle. Työntekijät tietävät varmasti mitä tekevät, osaavat asiansa ja heillä on kokemusta, sitä en kiellä. Mutta minun on todella vaikea luottaa tytärtäni muiden hoitoon.
Kaikki vanhemmat pelkäävät lastensa puolesta, varmasti. Enkä usko, että olen ainoa tämän ajatuksen kanssa. Jossain vaiheessa on pakko löysätä ja alkaa luottamaan. Mutta en tiedä kuinka siihen pystyn. Miten pystyn olemaan tunteja erossa tyttärestäni ilman, että voin laittaa välissä viestejä tai soitella kuinka siellä sujuu. Mitä jos jotain sattuu, enkä ole paikalla? Tiedän, että hoitopaikoissa käydään tutustumassa etukäteen ja varmasti sekin helpottaa näitä ajatuksia, että näkee konkreettisesti ympäristön ja ihmiset, ketkä lapseni kanssa aikaa viettäisivät. Mutta nyt haluaisin kuulla onko muilla ollut näin voimakkaita pelon tunteita päiväkodin aloituksen kanssa? Kuinka olette päässeet sen yli, vai oletteko? Kertokaa!

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Sosiaalinen viikonloppu

Viikonloppu on ollut täynnä ohjelmaa ja jatkuu täytenä loppuun asti. Perjantaina aamupäivällä ahkeroin ja käytin tytön päiväuniajan siivoten. Välillä tuntuu niin turhalta kerätä leluja ja tavaroita takaisin paikoilleen kun muutamien minuuttien jälkeen näky on jälleen kaikkea muuta kuin siisti.
Iltapäivällä kun mies oli tullut töistä kotiin lähdimme hänen siskonsa luo kylään. Tädin luota löytyi värikyniä, joilla Veera pyöritteli paperille hentoja kuvia. Hän myös kovasti järjesteli kynien paikkoja edestakaisin. Veera on oppinut ojentamaan tavaroita ja kun sanoo kiitos hän päästää irti, jonka jälkeen kylläkin ojentaa oman kätensä, että esine annettaisiin takaisin.
Illalla kun tulimme kotiin ja iltapalat oli syöty, pesut tehty ja saatu tyttö nukkumaan, soitin siskolleni ja puhuimme pitkän, kahden tunnin puhelun. Meillä oli tapana soitella pitkiä puheluita aiemminkin, mutta kiireiden vuoksi maraton-puheluille ei ole ollut samalla tavalla aikaa. Kahdeltatoista toivotimme puhelimessa toisillemme hyvää yötä ja menimme kumpikin "ajoissa" nukkumaan.

Lauantaina päivällä ystäväni tuli kylään ja tein meille pienimuotoisen brunssin. Keskustelunaiheet vaihtelivat taas laidasta laitaan - kuten yleensäkin. Minusta on mahtavaa, että on ystäviä, joiden kanssa voi puhua niin ilot kuin surutkin, heittää vitsiä ja pohdiskella syvällisesti. Aiheet saattavat vaihdella nopeastikin ja kumpikin on täydellä tunteella mukana siinä asiassa, mistä juuri sillä hetkellä puhutaan. Totisemmat keskustelunaiheet puhutaan sellaisinaan, mutta nopeasti toinen toisensa piristämänä molemmat saavat hymyn korville. Se on aitoa ystävyyttä!
Myöhemmin illasta toinen ystäväni tuli kahville ja juttelimme kolme tuntia kaikesta maan ja taivaan välillä. Voisi sanoa, että tämä on ollut aika terapeuttinen viikonloppu. On saanut jakaa omia tunteita, kuunnella ja tukea toisen ajatuksia, jutella kevyistä asioista ja nauraa hauskoille jutuille. Tämä viikonloppu on ollut todella hyvä ja onnistunut. Olo on kevyt ja rauhallinen. Tällaisista viikonlopuista minä pidän!

Nyt kun ollaan jo sunnuntain puolella niin voi sanoa, että tänään on tarkoitus nähdä vielä siskoja pitkästä aikaa. He ovat olleet viikon muualla ja ikävä on jo kova!
Mukavaa sunnuntaita kaikille :)

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Siskon rippijuhlat

30.7 vietettiin siskoni rippijuhlia. Käsittämätöntä ajatella, että ensi kesänä juhlitaan meidän sisarusparven viimeiset rippijuhlat! Missä välissä ne omat pikkusisarukset oikein kasvavat? Sitä olen ihmetellyt monet kerrat.

Siskoni oli meillä perjantain ja lauantain välisen yön, sillä tein hänelle kampauksen juhliin. Perjantai-ilta vietettiin kynsiä liimaten, kasvohoitoja tehden ja muita viime hetken kauneusrutiineja läpikäyden. Nukkumaan päästiin kahden jälkeen yöllä ja herätyskello soi kuudelta aamulla. Aloitimme kampauksen teon välittömästi, sillä siskon piti olla jo yhdeksältä kirkolla. Itse konfirmaatiotilaisuus alkoi kymmeneltä.
Konfirmaatiotilaisuuden jälkeen siirryimme juhlapaikalle, Porvoon Teatteritalolle. Paikalla oli perhetuttuja, joita itse en ollut nähnyt vuosiin. Oli mukava tavata pitkästä aikaa heidän kanssaan ja vaihtaa kuulumisia.

Pääsimme heti juhlapaikalle saavuttuamme syömään lämpimän ruoan.
Jälkiruoaksi oli ihania kakkuja, jotka siskoni olivat itse jälleen kerran taiteilleet!
Jokaisissa juhlissa he ovat lyöneet vieraat ällikällä leipuritaidoillaan. Ja nuo koristelut, wau!
Syömisten jälkeen mentiin ulos ottamaan kuvia.
 
Niin kaunis juhlien tähti!
Tässä vaiheessa oltiin lähdössä kotiin ja korkkarit odottivat jo autossa.
 
Veeralla oli yllään syntymäpäivälahjaksi saatu mekko, siihen sopiva hiuspanta ja kimaltavat juhlakengät. Ulkona kuvatessa hänellä oli asuun sopiva olkihattu.
Naurettiin tätä kuvaa niin paljon. Neiti heitti ihan makaroniksi itsensä, kun kummitäti lähti kantamaan häntä takaisin sisälle.

Ihanat, rennot ja mukavat rippijuhlat. Hyvät tarjottavat ja mahtava porukka. Kiitos vielä kovasti<3 Tosin, en osaa kuvitella, että meidän porukalla kovin totisia ja tylsiä juhlia edes syntyisi :D

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Muistoja raskaudesta ja synnytyksestä

Minä tykkään puhua raskaudesta ja synnytyksestä. On ihanaa kuunnella muiden muistoja ja kertomuksia kokemuksistaan sekä jakaa omia tunteita. Raskausaikana toisen ihmisen läsnä olo sekä aito kiinnostus ovat tärkeitä asioita. "Tiedän miltä sinusta tuntuu" on mielestäni lause, joka on ehkä helppo sanoa ja kuulostaa vaatimattomalta, oli itselleni ainakin todella merkittävä lause. En ole yksin, tämä on normaalia...niihin asioihin haluaa saada varmistusta kun on raskaana, varsinkin ensimmäistä kertaa.

Minulla on raskausajasta todella positiiviset muistikuvat. Kaiken kaikkiaan voin oikein hyvin alusta loppuun saakka. Jaksoin panostaa omaan hyvään olooni, huolehtia itsestäni sekä liikkua ja tehdä asioita ihan normaalisti. Tykkäsin pukeutua nätisti ja korostaa kasvavaa vatsaa. Viihdyin paremmin kehossani, kuin mitä olen aikoihin viihtynyt. Vaikka ihmisten kommentit vatsasta ärsyttivät ja saivat olon epävarmaksi (syytän hormoneja), rakastin vauvavatsaani.
Alkuraskaudessa minulla oli kolme viikkoa jatkuvaa pahoinvointia ja oksensin pitkin päivää. Issias vaivasti pitkään raskausaikana ihan loppuun saakka. Paikoillaan ei voinut maata pitkään tai tiesi jalkojen pettävän alta ylös noustessa. Närästys oli myös yksi pahimmista vaivoista. Olin kuitenkin sinnikäs (tai typerä?) enkä ottanut siihen mitään lääkettä helpotukseksi vaan kestin sen sellaisenaan loppuun asti. Jatkuva vessassa ravaaminen alkoi jopa ärsyttää mitä pidemmälle raskaus eteni. Muistan todenneeni, että nähtävästi vessassa käymiseenkin voi kyllästyä. Minulle määrättiin Histec -kuuri jatkuvaan ihon kutinaan, joka myöskin paheni loppua kohden. Raavin itseäni jatkuvasti enkä saanut kunnolla nukuttuakaan. Nyt kun tätä listaa muistelee niin kyllä niitä vaivojakin oli, mutta siedettävällä tasolla.

Muistan elävästi sen hetken kun ensi kerran tunsin vauvan liikkeet. Samaan hetkeen mahtui ilon, jännityksen sekä järkytyksen tunteita. Päivä päivältä liikkeet vahvistuivat, tuntuivat vatsan päältä ja lopuksi jopa näkyivät ulkopuolella. Oli ihanaa tunnustella kun pieni pallero liikkui puolelta toiselle ja häneen pystyi koskemaan. Loppuvaiheessa masu oli niin iso, että kenkien ja sukkien jalkaan laittaminen oli jo urheilusuoritus. Tai vastaavasti ylipäätään hapensaanti kun vauva painoi palleaan. Loppuraskaudessa vauvan pää painoi niin kovasti alas, että kävely sattui. En pystynyt käyttämään Rockya pitkillä lenkeillä, sillä kävely teki kipeää.
Ihania muistoja nyt, silloin olin ehkä toista mieltä. Toiset eivät tykkää, että muut koskettelevat vauvavatsaa, minä tykkäsin. Mitä enemmän, sen parempi. Tätä kirjoittaessa raskauskuume iskee pahasti päälle. Siirrytään siis synnytykseen.
Minulla ei ollut paljon harjoitussupistuksia raskausaikana, ainakaan kipeitä sellaisia. Kun synnytyksen käynnistyminen antoi merkkejä, tunnistin supistukset heti oikeiksi. Synnytykseni oli nopea ja edistyi koko ajan. Supistukset alkoivat klo 22 illalla, synnytys merkattiin alkaneeksi säännöllisten supistuksien alettua 01:00 lauantain ja sunnutain välisenä yönä. Sairaalalla olimme kello 3. Missään vaiheessa synnytystä minulla ei iskenyt epätoivo tai luovuttamisen tunne. Luotin täysin kätilööni ja hänen ammattitaitoonsa. Ilokaasu oli paras ystäväni sekä Miikan murskaksi puristettu käsi. Yllättävän paljon naisissa on voimaa synnytyksen aikana.

Päällimmäisenä (ennen kuin vauva oli syntynyt) mielessäni synnytyksestä on epiduraalin laitto. Se tuntui ja se sattui. Olin täynnä piuhoja - kädessä, selässä, vauvan päästäkin tuli yksi piuha. En pelännyt synnytystä etukäteen, olin jopa todella rento tulevaa kohtaan. Jos synnytys vielä tulevaisuudessa on ajankohtainen niin myönnän, että suhtautumiseni tällä kerralla on erilainen. En pelkää supistuksia, epiduraalin laitonkin kestän, mutta ponnistamista pelkään. Se on iskostunut todella syvälle takaraivooni, eikä varmasti lähde sieltä pois. Silloin olin vain varma, että voin heittää hyvästi kaikelle navasta takaraivoon -akselilla olevalle. Kun vauva oli syntynyt, kysyin ensimmäisenä miksi hän ei itke. Kuulemma itki, mutta ilmeisesti neljä tuntia ilokaasua vetäneenä menee ihmisen pää vähän sekaisin. Pieni saatiin kuitenkin turvallisesti maailmaan ja hän oli ainoa, mitä sillä hetkellä mietin. Kaikki muu katosi ympäriltä. Tuore isi kertoi kumpi meille oli syntynyt, hän oli tyttö. Toisena asiana vesiputous silmieni läpi huomasin tytön varpaat, jotka olivat isin varpaiden kopiot.
(Kokonaisuudessaan synnytyskertomuksen voit lukea täältä).
Synnytys oli ohi ja alkoi pieneen vauvaan tutustuminen sekä itseni toipuminen. Vatsaani jouduttiin painelemaan aika urakalla, jotta kohtua saatiin supistumaan. En ollut tiennyt etukäteen, että se kuului asiaan myös. Myös jälkisupistukset olivat minulle ihan uusi asia, joista en etukäteen tiennyt. Kaupanpäällisenä sain vielä tulehduksen, joka parantui vasta noin kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen.

Paljon muistoja, sekä hyviä että huonoja. Päällimmäisenä kuitenkin mielestäni nämä ovat ihan hyviä muistoja. Toiset kipeitä, toiset inhottavia, mutta toiset äärimmäisen onnellisia. Kaikista näistä muistoista on kuitenkin seurannut se mahtavin asia, oma lapsi. Mitä sitä ei oman lapsensa eteen tekisi. Kyllä sitä jopa ponnistaisi uudelleen ;)

Mitä muistoja teille on jäänyt päällimmäisenä mieleen raskaudesta ja synnytyksestä ?

lauantai 6. elokuuta 2016

Nukkuminen on yliarvostettua

Otsikko on sarkasmia. Nukkuminen ei todellakaan ole yliarvostettua. Nukkumista pitää itsestäänselvyytenä, vaikka sitä pitäisi osata arvostaa. Jos hyviin yöuniin on mahdollisuus, kannattaisi tuo valttikortti käyttää epäilemättä.

Rupesin tuossa viime yönä miettimään kun yhden aikaan hyssyttelin jälleen kerran herännyttä tyttöä uudelleen unille, että milloin sitä on itse viimeksi nukkunut hyvin. Milloin olen viimeksi herännyt aamulla tuntien, että olo on virkeä ja takana on hyvin nukkuttu yö? Tulin siihen lopputulokseen, että ehkä joskus raskausajan puolivälissä. Noin puolitoistavuotta sitten. Silloin kun jatkuva vessahätäkään ei herättänyt keskellä yötä, vaan yöllä nukuttiin katkotta, juuri kuten kuuluukin. On varmaan sen jälkeenkin ollut hyviä öitä, mutta en muista milloin viimeksi.

Olen aina ollut todella aamu-uninen ihminen. Aivan sama kuinka aikaisin menen nukkumaan, herääminen on minulle todella vaikeaa, oli kello sitten kahdeksan tai kymmenen aamulla. Iltaisin minulla ei ole mitään ongelmaa valvoa. Ajatus nukkumaanmenosta alkaa ahdistamaan, sillä haluan tehdä omia juttujani iltaisin. Menen nukkumaan melkein aina siinä yhdeltä yöllä, joskus jälkeenkin. Kun tytön saa yöunille, hän herää poikkeuksetta joka ilta jossain vaiheessa. Ihan viimeistään kahdelta yöllä. Kun itse menen yhdeltä nukkumaan ja Veera herää kahdelta, niin ensimmäinen unipätkäni on todella lyhyt. Uudelleen nukuttaminen vie oman aikansa ja minun nukkumaanmenoni siirtyy jälleen myöhemmäksi.
Olen pikkuhiljaa jättämässä yöimetystäkin pois ja sen vaikutuksen huomaa yöllä kun pitäisi nukahtaa uudelleen. Puhuin tästä neuvolassa, joka meillä oli torstaina ja hoitaja suositteli luopumaan yöimetyksestä, jos itse vain niin tahdon. Hän ehdotti unikoulua. Ajatus siitä sydäntä raastavasta itkusta saa minulle jo valmiiksi pahan olon, mutta kai se on tehtävä. Hän sanoi, että sen avulla meillä nukuttaisiin (tulevaisuudessa) kokonaisia öitä. Päiväunetkin helpottuisivat kuulemma. Tästä on varmasti monillakin kokemusta? Kertokaahan kuinka teillä on toimittu.

En ole itse koskaan puoltanut päiväunia. En halua heittää päivääni hukkaan nukkumisen vuoksi ja haluan saada jotain aikaiseksi silloin kun Veera nukkuu hetken päiväuniaan. Kyllähän sitä suositeltiin jo synnytyslaitoksella, että nuku kun vauva nukkuu, mutta en osaa. Olen välillä naureskellut huonontunutta muistiani, mutta taitaa siihenkin olla löytynyt selitys. Kuinka täysillä ihminen voi käydä jos viimeksi täysin hyvin nukuttu yö on ollut noin puolitoistavuotta sitten? Huh huh. Tästä nukkumisvaikeudesta huolimatta koen, että meillä on päästy aika helpolla. Kaikki arvostus teille, joilla on ollut koliikkia tai muuta, jotka vaikuttavat vielä enemmän arkeen. Tästä univajeesta voin kyllä syyttää vain itseäni, sillä kyllä minun täytyisi ymmärtää mennä ajoissa nukkumaan iltaisin. Mutta olen todennut, että jos haluan aikaa itselleni, se aika on otettava yöllä. En halua nukkua.

Onko muilla ollut näin ristiriitaisia ajatuksia nukkumisesta? Valitsetko unien sijaan oman ajan? Entä tuo unikoulu, kokemuksia?

tiistai 2. elokuuta 2016

Veeran huoneen uusi järjestys

Lastenhuoneen sisustaminen on niin mukavaa puuhaa, että sitä tekisi mieli tehdä kokoajan. Voisin jatkuvasti vaihdella järjestystä, siivoilla kaappeja ja hankkia uusia sisustustarvikkeita. Veera sai syntymäpäivälahjaksi mummilta oman nojatuolin ja sen myötä päätin laittaa huoneen sisustusta uuteen järjestykseen.
Nojatuoli päätyi sängyn vierelle. Tuoli on niin hitti, että siihen kiivetään jatkuvasti, tullaan varovaisesti alas ja kiivetään uudelleen. Napakymppi lahja!
Huoneen nurkassa oli ennen isäni tekemä säilytysarkku. Turvallisuussyistä siirsin sen meidän makuuhuoneeseen, sillä siinä on aika terävät kulmat. Arkun tilalle siirsin Jollyroomilta saadun tarjotinpöydän*, jonka päällä on palikkalelut.
Kuvissa näkyvät myös nuo Elloksen verhot*, joita tilatessani unohdin tarkistaa verhojen mitan. No, ne ovat nätit noikin, vaikka hieman lyhyehköt ovatkin.
Leikkinurkkauksessa on myös Woodliin kävelyvaunu* jossa säilytetään kirjoja. Kävelyvaunu on ollut myös kovassa käytössä askeleiden harjoittelemisessa. Pehmolelut säilytetään edelleen äitiyspakkauslaatikossa. Aika täynnä sekin alkaa jo olemaan, sillä kummasti niitä leluja vain kertyy, haha!
Näin yhdestä blogista kivan idean valopalloille* ja siitä inspiroituen siirsin ne meilläkin ikkunalle koristamaan huonetta. Ennen ne olivat Veeran huoneessa lipaston yläpuolella. Muuten huoneen järjestelyt ovat pysyneet entisellään. Uutta mattoa emme ole vielä hankkineet, mutta tuo vaalea sopii mielestäni huoneeseen hyvin. Ehkä vaaleanpunainen matto tekisi huoneesta liian...vaaleanpunaisen?

 Mitäs tykkäätte? Kumpi oli parempi ennen vai jälkeen muutoksen?

*Saatu blogin kautta


maanantai 1. elokuuta 2016

Myöhäisillan ajatukset

Kliseinen aloitus eli pahoittelut hiljaisuudesta täällä blogin puolella. Kun ei ole aikaa niin ei ole aikaa. Jostain on nipistettävä ja ikävä kyllä se on usein blogi, josta joutuu irtaantumaan hetkellisesti. Vaikka ei tahtoisi.
Mulla on periaate, etten ole tietokoneella kun Veera on hereillä ja uniajat olen keskittänyt työntekoon ja kodin siivoamiseen. Olen nauttinut töiden tekemisestä. Olen päässyt tekemään mieluista puuhaa ja toteuttamaan itseäni. Tuntuu, että ajatus siitä, mitä työtä haluan tehdä on saanut vahvistuksen. Se työ on juuri sitä, mitä olen nyt tehnyt. Nyt sain toistaiseksi työt valmiiksi, joten ehkä päivitän blogiakin jälleen hieman tiheämmin.
Huomaan muutosta itsessäni. Ajatusmaailmani on muuttunut. Kaipasin todella paljon työntekoa ja olin onnellinen, että siihen löytyi mahdollisuus. Halusin yhdistää kotiäitiyden ja työskentelyn. Se onnistui. Saimme sovittua kotona aikataulut yhteen, jotta pystyin työskentelemään ja välillä oli muitakin apureita vahtimassa Veeraa. Vaikka en tehnyt töitä joka päivä kahdeksaa tuntia, rupesin miettimään olisiko työelämään paluu sittenkään niin "kamala" ajatus. Tarkoitan nyt, että Veera menisi hoitoon ja minä täyspäiväisesti töihin. En tiedä, olisinko valmis olemaan vielä joka päivä kahdeksan tuntia erossa tytöstä, mutta jos aloittaisi kevyesti? Pitää katsoa. Tämä kotiäitiys/etätyö -yhdistelmä oli kyllä loistava ja sillä tavalla olen valmis työskentelemään niin paljon kun vain mahdollista.
Myös ystävien seura on tullut entistä tärkeämmäksi. On se sitä aina ollut, mutta nimenomaan kahvittelu muualla kuin kotona, jossa on sata-ja-yksi asiaa huomioitavana samaan aikaan. Reilu viikko sitten kävin ystäväni kanssa kahvilla ja pohdiskeltiin syvällisiä ja näimme uudelleen viime sunnuntaina. Pari tuntia aikaa ystävän kanssa, jolloin ei tarvitse keskittyä mihinkään muuhun, tekee kyllä terää. Minulle on tullut entistä tärkeämmäksi päästä aina välillä pois kotoa, keskustelemaan kaikessa rauhassa asioista ja nauramaan katketakseni loistaville ideoillemme. Tykkään puhua Veerasta ja kaikesta häneen liittyen, mutta tykkään myös kun välillä saa nollata ajatukset äiti-maailmasta ja olla vain minä, siellä äitiyden takana piileksivä oma itseni. Viime näkemisellämme heräsikin hyvä huomio; ensimmäinen vauvavuosi meni niin uuden oppimisessa ja huiskeessa, että sitä ihan liimautui kotiin. Nyt kun taapero on jo isompi ja kotoa poistuminen itselle helpompaa, huomaa kuinka kahvittelut antavat energiaa ihan eri tavalla jaksamaan arjessa. Ja niistä asioista osaa nauttia, eikä tuijota kokoajan puhelinta, että joko kotona kaivataan.

Tänään ajatuksia vain tulvi näppäimistölle ja niitä olisi paljon lisääkin. Nyt kuitenkin pakko mennä nukkumaan, mutta aion pitää tämän fiiliksen yllä. Välillä on niitä hetkiä, kun tekee vain mieli kirjoittaa mitä ikinä mieleen juolahtaakaan ja nyt oli juuri se hetki. Palataan taas pian, tulossa on lähiaikoina ainakin muistoja raskaudesta ja synnytyksestä, vähän Veeran huoneen uusista järjestelyistä ja lauantain rippijuhlista (kunhan saan kuvat sieltä :)) Öitä<3